Voi kuinka tuli taas liikutus, kun luin teidän kannustavia kommentteja. En ole jaksanut käydä blogissa päinkään varmaan kuukauteen. Pakko on nyt julistaa Sontsiksen päivyri virallisesti tauolle, kunnes olen saanut rakennettua elämääni edes jonkinlaiset rutiinit takaisin.

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille! Palaamme valaistuvan kevään mittaan.

Hekumoin ajatuksella, että minulla on enää muutama kilo lievään ylipainoon. Se tuntuu kyllä hienolta. Mutta iloa himmentää kovasti se, että perheessä on tullut esiin niin paljon vaikeuksia. Voi kestää pitkäänkin, ennen kuin elämä asettuu jotensakin raiteilleen. Huolia on niin, että hartiat painuu kyyryyn.

Jos siinä jotain positiivista on, niin huolet vaikuttaa mun ruokahaluun sitä vähentäen. Tarpeeksi rankka elämäntilanne, niin paino tippuu itsestään. Kuten tässä viime viikon aikana on tapahtunut. Tosin en ole jaksanut lähteä juoksemaan, poden siitäkin vielä huonoa omaatuntoa. Yritän saada itseni potkittua edes kävelylle tänään.

Palaamisiin.

Painoa edellisestä punnituksesta oli lähtenyt 700 grammaa. Kolmessa viikossa nyt ei ihan mahdottoman paljon, mutta kyllä se tippuu, koko ajan. Hyvä hyvä.

Uskomaton juttu, että tämä punnitus ja kirjoittaminen venyi taas miltei kolme viikkoa. Pidän kyllä huomenna punnituksen ja uskonpa, että on hyvää kerrottavaa. Mutta tässä on kuva upouusista housuistani. En meinannut malttaa tulla sovituskopista pois, kun en millään voinut uskoa, että jalassani olevien housujen koko on pienempi kuin koskaan aikuisen elämäni aikana.

Hurraa, hurraa!

Mä tykkään talvesta. Nyt täällä on pikkuisen lunta ja pakkasta ihan oikeasti. Huomasin kyllä juostessa, että tossuni ovat sen verran hengittävät, että voi talvijuoksut olla melko vaikeita. Villasukkaa ei sinne voi työntää, ja ilman varpaat paleltuu. Edellisten kanssa ei vastaavaa ongelmaa ollut.

Vähän hukassa tässä on ollut, kun olen työttömän arkea opetellut elämään. Toisaalta, eilen illalla vielä tuli valonpilkahdus, kun minut kutsuttiin alkuviikosta työhaastatteluun. Vaikka ihan mukava on olla tässä kotona, niin jotenkin pelkään tyhmentyväni ja tippuvani kelkasta ihan kokonaan.

Mutta nyt on ollut aikaa juosta ja tuunailla ruokavaliotaan. Ihan hienosti on mennyt. Kaipaan kyllä välillä ohjatuille jumppatunneille, mutta toistaiseksi se ei ole mahdollista. Pitäisi kuitenkin ajella parinkin naapurikunnan päähän päästäkseni tunnille. Välillähän siellä voi käydä, mutta jatkuvaan kulkemiseen ei ole mahdollisuuksia.

Hauskaa viikonloppua!

Huhhuh! Tulipas juhlittua oikein kaksin käsin valmistumista.

Tässä juhlien jälkimainingeissa oli kiva huomata, että painokin on kuitenkin laskusuunnissa. Kahden viikon punnitusväli näytti levinneen jostain syystä kolmeen viikkoon. Ihmeellistä, etten osaa laskea kalenterista oikeita punnituspäiviä...

Mulla on huomenna tapaaminen työvoimaviranomaisen kanssa. Huhhuh, sitäkin. "Pääsen" varmaankin työnhakukurssille, koska historiastani ei löytynyt todistetta, että olisin moisen käynyt. No, ei se mitään.

Vähän tietty on iskenyt sellainen tyhjyys, että nyt se oikeasti on takana. Valmistujaisjuhlien järjestely piti vielä "pinnalla" hetken. Nyt täytyy omatoimisesti täyttää päivät jollakin mielekkäällä tekemisellä.

Tänään lenkkeilemään, viime viikolla podin pientä flunssanpoikasta, enkä uskaltanut juoksemaan kuin kerran. Mukava huomata, että kunto on paranemaan päin, alan päästä jo samoihin nopeuksiin kuin kesällä, parhaimmalla kaudella.

Lunta odotellessa palaamme taas!

Tänä iltana heitin hyvän lenkin. Olo on mukavan raukea. Vaikka ulkona on pimeää, niin liikkuminen raikkaassa ilmassa piristää silti.

Huomenna kuittaan paperit ulos yliopistosta. Tadaa, ja minusta tulee virallisesti työtön :)

Mutta kyllä se valmistuminen on silti hieno juttu.

Kuinka paljon se painaa, jos sydän on raskas? Jouduin eilen luopumaan karvaisesta koiraystävästäni, hän oli vakavasti sairas. Tietenkin tämä päätös oli tehtävä, mutta suru jää silti, vaikka miten tietää, että oikeasti muuta vaihtoehtoa ei ole.

Nyt ovat olleet ajatukset tuossa jo vajaan viikon. Ei ole ehtinyt kirjoittelemaan, on pitänyt tehdä viimeisistä päivistä iloisia ja sitten vain surra. Vaikka moni voi ajatella, että hei, se on pelkkä koira. Mutta meille niistä on tullut ystäviä ja perheenjäseniä.

Nyt ei ole erityisemmin tarvinnut elämäntapojaan miettiä, syöminen pysynyt itsestään kurissa. Ja lenkille meno on ollut tervetullutta vaihtelua raskaaseen mielialaan, siellä juostessa se huoli ja murhe hetkeksi karisee.

Kyllä tämä parempaan päin selvästi on jo menossa, vaikka tuntuukin, että sydämestä on pala hukassa. Hiljaista surua kestää varmasti pitkään, mutta elämää on elettävä silti eteenpäin. Onhan niitä kauniita muistoja kuitenkin sydän täynnä.

Kuppikokoni on pienentynyt yhdellä, ynnä ympärysmitta keikkuu kahden viisisenttisen välillä. Kävin ostattelemassa parit uudet, sillä tulin siihen lopputulokseen, että kyllä, liiveihini on todellakin tullut tyhjää tilaa.

Kuljeskelin eilen illalla pitkään pelkät liivit päällä, koska olin niin onnellinen uusista liiveistäni. Kyllä kyllä, kymmenen kiloa vei siis yhden kuppikoon. Tästä laskettuna seuraava kymppi veisi taas sen yhden... toistaiseksi riittää ilon aiheeksi tämä, vaikka ylimääräistä jää siitäkin huolimatta.

Minuun on iskenyt taas uusi turhamaisuuskausi. Olen oikein urakalla puunaillut kroppaa ja naamaa, olen heittänyt valtavasti vanhoja vaatteita pois ja valinnut tilalle naisellisempia ja tyylikkäämpiä vaatteita. Mutta milloin, oi milloin, ihanat saappaat mahtuvat mulle jalkaan?!

Punnitus pidetty. Olen toisaalta tosi iloinen, mutta taas toisaalta...

Kaikista vaikeuksista huolimatta paino ei ole noussut heinäkuusta kuin 600 grammaa. Vaikka oli se kyllä välillä useitakin kiloja korkeammalla kuin se nyt on. Paluu normaaliin ruokavalioon on kuitenkin korjannut tilanteen muutamissa viikoissa. Täytyy siis onnitella itseään siitä, että en repsahtanut ihan täydellisesti

Ja ennen kaikkea täytyy onnitella siitä, että onnistuin taas palaamaan oikeille raiteille. Meinasin välillä taas sortua siihen "olen olosuhteiden uhri" - itkuun. Mutta karu totuus on se, että itse olen vastuussa. Ei kukaan muu. Sama pätee muuten kyllä kaikessa muussakin elämässä.

Mutta ei tässä kyllä kuitenkaan kovin voi kevyen onnellisena hyppiä. En tule saavuttamaan tälle vuodelle asettamaani tavoitetta. Tavoitteena oli pudottaa kymppi 2010 vuonna. Jäljellä on vielä miltei yhdeksän kiloa. Voi surku, kun ajatteleekin koko asiaa.

Tästä kuitenkin opimme, että elämää on elettävä eteenpäin koko ajan, silloinkin kun yrittää pudottaa painoa. Ei voi vaan istua odottamassa, että ne läskit sulaa. On opiskeltava, matkustettava, käytävä töissä, sukuloitava, juhlittava... Tämä on koko elämän kestävä savotta. Sen jälkeen kun tavoite on saavutettu, on pidettävä siitä tavoitteesta kiinni.

Turha kuitenkaan märehtiä tuota asiaa kovin pitkään. Huomio täytyy suunnata nyt eteenpäin, ja vallitsevaan tilanteeseen. Ja työllistymiseen