Lisähuomautuksena, että uneton opiskelija voi olla vaarallinen, varsinkin jos sen vaivalla saavutettua unta aletaan häiritsemään bassonjumputuksella. Oli rikollinen teko lähellä viime yönä, kun kuolonunta muistuttava horrokseni keskeytyi ikkunan alle ajaneen auton teknonsoittoon. Onneksi tai harmiksi soitto keskeytyi, ennen kuin pääsin parvekkeelle. Ei ollut itku kaukana, kun yritin tapella itselleni unta puoli neljän aikaan yöllä, tietäen, että seitsemältä soi kello ja neljän ja puolen tunnin yöunet ei takaa edes normaaliä älyllistä toimintaani. Olin joutunut odottelemaan sitä ensimmäistäkin unen pätkää tuntikaupalla.

No se siitä.

Olen viikonloppuna lueskellut kahta lihavista kirjoitettua kirjaa. Anna Johanssonin Norsu nailoneissa, sekä Eila Jaatisen Iloiset kilot löysivät molemmat kirjastoreissulla kassiini. Kumpikaan kirja ei kyllä ollut mitenkään erityisen iloinen, vaikka niin kannessa väittivätkin. Lisäksi tämä laihduttajan päänsisäinen työskentely on vienyt melko paljon voimia, ajatusvoimia nimittäin.

Anna Johanssonin kirjaa lukiessa tunsin itseni petturiksi. Olen muokkaamassa kehoani sairaaseen ihanteeseen mahtuakseni. Olen pettänyt sukupuoleni ja alistunut patriarkaatin nuorille naisille asettamaan muottiin. Pidän itseäni feministinä, mutta kirjan jälkeen en ollut asiasta enää ihan varma. Koska jos olen feministi sillä tavoin, kuin se kirjassa määritellään, minun ei pitäisi laihduttaa. Johansson pitää lihavuutta enemmän yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti määriteltynä ilmiönä, kuin lääketieteellisenä tosiasiana. Siksi lihavasta puhuminen on ihmisen sortoa ja nimenomaan se on naissukupuolen sortoa.

En ole kyllä samaa mieltä Johanssonin kanssa monestakaan asiasta. Myös miehet kärsivät ulkonäköpaineista. Mieleni saattaa olla patriarkaatin saastuttama (sarkasmia), mutta uskon, että tarve tulla hyväksytyksi on yhteinen molemmille sukupuolille. Miehet ehkä vain helpommin uskovat kelpaavansa sellaisinaan. Ja totta on, että laihdutan näyttääkseni paremmalta ja tullakseni pystyvämmäksi, voimakkaammaksi. Saavuttaakseni enemmän. Onko se pohjimmiltaan tarvetta tulla hyväksytyksi?

Yhden asian voin silti täysin allekirjoittaa Norsu nailoneissa- kirjasta. Minäkin lupaan itselleni, että en jätä enää koskaan syömättä kun olen nälkäinen. En suostu kärsimään. Teen laihduttaessanikin vain sellaisia asioita, jotka saavat oloni tuntumaan paremmalta, ei pahemmalta. Kuntoilu ja parempi ruokavalio antavat energisemmän ja voimakkaamman olon, enkä elä kieltäymyksessä oraalistenkaan nautintojen suhteen. Tuloksiin pääsee myös positiivisen kautta, kehittymisen ja myös omien henkisten taakkojen purkamisen kautta. Oma psykologinen kehitys on laihduttaessani avain pysyvään muutokseen. Kun ei tarvitse sitä lihavaa kuorta suojamuuriksi, siitä on helpompi luopua. Kun ruuasta tulee vain ruokaa, elintapojen muuttaminenkin voi onnistua.

Olen sanonut aikaisemminkin, että tunnen olevani etuoikeutettu, koska olen saanut tähän matkalleni myös keskusteluapua ammattilaiselta. Uskon, että ilman sitä tämä olisi järjettömän paljon vaikeampaa. Alan oppia ja tiedostaa ruuan psykologisia merkityksiä minulle, osaan tarkastella itseäni ja omia reaktioitani ilman tarvetta turruttaa niitä. Uskallan tulla näkyville suojamuurini takaa, koska minuuteni kestää kolhut ilman, että iskuja tarvitsee “imeyttää läskikerrokseen” pehmentääkseni niitä.

Tämä on minun omaa henkilökohtaista pohdintaani oman lihavuuteni syistä. En väitäkään, että kaikilla olisi samat syyt, samat apukeinot ja samat kokemukset. Joku toinen näkee asiat toisella tavalla. Enkä väitäkään tulleeni kokonaiseksi, en väitä, ettei minusta koskaan enää tule lihavaa, jos onnistun laihtumaan, en väitä, etteikö kolhut sattuisi minuun edelleen, vaikka olisin kuinka laiha. Mutta minuuteni vahvistuminen on tehnyt elämästäni onnellisempaa ja laihtumisesta helpompaa.

En siis millään voi nähdä tätä itseni kehittämistä ja toteuttamista alistumisena sairaisiin yhteiskunnan vaatimuksiin. Teen tätä, ja tällä tarkoitan myös omaa psykologista kasvutyötä vähintään yhtä paljon kuin laihduttamista, tullakseni omaksi parhaaksi itsekseni. Parhaaksi mitä voin olla, virheineni kaikkineni. Myös fyysisesti. Jaksavammaksi, voimakkaammaksi, myös kauniimmaksikin (kauneusihanteista voidaan kyllä paljon keskustella, ja olen kyllä sitä mieltä, että aika paljon on perseellään, mutta vapaa en silti ole siitä, mitä yleisesti ottaen kauniina pidetään).

En siis koe, että minä olisin omana parhaana itsenäni lihava. En kyllä sen enempää laihakaan, vaan sopusuhtainen ja terve. Turhamaisuutta itsessäni en yritäkään kiistää. Mutta eikö ulkokuori ole eräs tapa toteuttaa itseään? Ilmaista minuuttaan. Kehoni on osa minua, viimeinkin siitä on tullut ystävä, eikä inhottava, pakollinen olomuoto fyysisessä maailmassa. Vaikka en ole vielä laiha, enkä sellaiseksi tavoittelekaan, välitän ruumiistani. Ymmärrän, että kehoni arvokas, ja vaatii myös huolenpitoa, ihan samalla tavoin kuin pidän huolta myös henkisestä jaksamisesta.

Minusta on todella tärkeää tietää, miksi haluan laihtua. Sen tunnustaminen, että laihduttaa ulkonäkösyistä, ei ehkä ole niin hyväksyttyä. Laihduttajien sielunelämässä vallitsee ikuinen ristiriita sen välillä, että haluaa laihtua, mutta vihaa kuitenkin sitä “hoikkuuden tyranniaa”. Puhumme paljon itsemme hyväksymisestä sellaisena kuin olemme, mutta kuitenkaan emme hyväksy itseämme lihavana. Terveydelliset syyt ovat ehkä hyväksytympiä, silloin on pakko laihduttaa. Pinnallisuutta pidetään monesti paheena. Ainakin tunnustan itse syyllistyväni usein “pinnallisuuden”, kuten pukeutumisen, ehostamisen, kampaamisen pitämiseen hömppänä. Mutta jos se saa oman olon tuntumaan paremmalta, niin anti mennä. Teen sitä joskus itsekin, ja pyristelen omista ennakkoluuloistani eroon.

Tulipa melkoinen avautuminen. Päästin vähän liikaa pintaan, mutta pidän tätä pohdintaa erityisen tärkeänä. Kaikki olkoon lihavia ja laihoja, aivan kuten tykkäävät. Kaikki kukat saavat kukkia. Se, missä muodossa tuntee olonsa parhaimmaksi mahdolliseksi, määrätköön itse kunkin pyrkimyksiä omassa kehityksessä.

Eila Jaatisen kirjasta tulee ajatuksia seuraavassa postauksessa. Tämä paatos riittäköön tältä päivältä