Perheemme on nyt vähentynyt yhdellä karvaisella jäsenellä. Olen mielettömän surullinen karvakamuni menetyksestä. Loppukesä ja syksy on ollut todella surkeaa aikaa, tämä koirani menetys oli nyt vain tämä viimeinen käänne. Perheenjäsenet ovat sairastaneet vakavasti ja masennukseni nostelee jälleen kalmaisia kouriaan.

Mietin jo hetken, että otan tämän blogin täältä netistä pois, sillä en jaksa nyt päivittää. Avaan uudestaan sitten, kun olen noussut täältä pohjalta ja päässyt uudelleen painonpudotuksen tielle. Tällä hetkellä laihduttaminen on viimeinen asia mielessäni, vaikka en ole blogiani unohtanutkaan. Olen vain niin pohjattoman väsynyt, en jaksa päivittää ja se mitä tänne tulee kirjoitettua, on pelkkää matalamielistä ahdistuneisuutta. En suostu millään hyväksymään, enkä määrittelemään itseäni täksi kyyniseksi, kärttyisäksi ja itkuiseksi lihavuoreksi.

Kamppaillaan siis nyt tämän mielialan kanssa, läskit on vasta seuraavana vuorossa. Tulen päivittämään taas, kun vointi on parempi. Kiitos kun olette käyneet täällä lueskelemassa.

Elämä on valintoja, täytyy sanoa. Itse olen ammattini valinnut. Ei minulle kukaan kertonut, että tämä tällaista on, mutta silti, itsepä olen kuoppani kaivanut. Mieliala on silti ihan suhteellisen okei, kai tämä kesä on tuonut vähän nostetta muutenkin tähän hommaan.

Huomasin tuon uskomattoman ryhtiliikkeeni aikana, miten paljon paremmin jaksan, kun oikein pidän rotia syömisistä ja harrastan riittävän raskasta liikuntaa. Totean kyllä nyt viimeistään sen, että pelkkä kevyt jumppailu parikaan kertaa viikossa ei riitä minulle mitenkään, ei painonhallinnan, eikä mielialan kannalta. Tarvitsen kunnon menoa, jossa hengästyy, joutuu ponnistelemaan ja tulee hiki. Voi olla, että myöhemmin vähempikin taas riittää, mutta nyt pitää jaksaa itseään piiskata.

Alkaakohan sitä tykkäämään lämmöstä, kun on keveämpi? Kun ei enää hikoa "kumpareidensa" kanssa kuin pieni sika? Tosin siat ei hikoa, luin netistä.

Taistelu jatkuu, edelleen. Olen nyt vakuuttunut, että pystyn rakentamaan elämääni samat hyvät rutiinit, mitkä minulla oli ennen viimeisintä tuhoa. Ihanaa juhannuksen odotusta kaikille!

Ja mikä parasta, tänään puntarille hypättyäni voin kertoa. Olen jälleen alle 100 kg! Uskomattoman hyvä fiilis!

Olen jojotellut koko kevään edes takaisin noin 101-105 kilon välillä. Se on ollut aika masentavaa toisinaan.

Nyt on kuitenkin ihanan hyvä fiilis, pääkoppakin tuntuu pelittävän ja mieliala pysyy korkealla. Olen kyllä kammottavan kiireinen edelleen, mutta suhtautumistapa lienee vähän muuttunut lisääntyvän valon myötä.

Huipputunnelmissa siis vappua kohti!

Nimittäin olen tässä kuluvan vuoden aikana onnistunut parikin kertaa melkein pudottamaan viisi kiloa. Sitten olen mennyt viikonlopuksi esimerkiksi kylään kaverin luokse, siellä ollaan syöty ja juotu tosi juhlavasti. Tai käynyt jossain perhejuhlissa.

Siihen se viisi kiloa sitten on mennytkin, siis olen onnistunut painonlaskun kirimään käytännössä yhdessä viikonlopussa. Aikaisemmin osasin ajatella, että painonnousu tuollaisen jälkeen on tilapäistä. Mutta en ole siltikään onnistunut laihtumaan sillä tavalla, että tulos jotenkin pysyisi.

Nyt menen taas yläkäyrällä painon suhteen.

Väittävät, että stressi lihottaa. Onkohan totta? Luonnollisesti sitä aina etsii syytä muualta kuin itsestään, ja tässä yhteydessä täytyy sanoa, että toivotan mielelläni tervetuuleeksi syyn, joka ei olisi minussa itsessäni. Mutta karu totuus on se, että minun pitäisi pystyä  ponnistelemaan enemmän.

Ja ne paukut on vähän kateissa. On ollu oikeastaan alkuhuuman jälkeen koko ajan.

Mutta on silti jotain hyvääkin, välillä töissä on helpompaa. Silloin on heti helpompaa tämä muukin elämä.

Nykyisellään viikkooni kuuluu kaksi body balance- jumppaa, sekä yksi uinti/vesijuoksu. Mutta tiedostan senkin, että tuo on liian leppoisaa. Pitäisi treenata kovempaa, saada juoksu uudelleen käyntiin. Ei se itsessään laihduta, mutta kaikki ne ihanat kerrannaisvaikutukset mitä siitä seuraa. Olisi mahtavaa olla huippukunnossa.

Ehkä tästä kun kevät sulattaa tiet pysyvästi, saan askeleen taas rullaamaan. Olen katsellut sopivia juoksuohjelmia aina silloin tällöin. Minua pidättelee vaan vaikeus uskoa siihen, että pystyisin pysymään päätöksessäni treenata säännöllisesti. Voisin yrittää todistaa itselleni, että olen väärässä  :)

Mutta tällaista kai se aikuiseksi kasvaminen sitten on.

Olen koittanut säännöllisesti käydä jumppaamassa. Juokseminen on pysynyt haaveena jo jonkin aikaa. Sairasteltuani muutaman kerran, ensin flunssaa ja siten mahaa, kaikki juoksuhommat on tökkinyt.

Haaveilen kovasti siitä, että olisin edes yhtä kevyt kuin pari vuotta takaperin. Kahdenkymmenen kilon lihominen kahdessa vuodessa on kyllä aika paljon... ja hemmetinmoinen työ siinä on sitä taas pudottaa. Ja työtä pitäis tosissaan alkaa tässä tekemään.

Joka tapauksessa paino sahaa ylös ja alas, enimmäkseen se menee ylöspäin. Elämässä tuntuu aivan kaikki olevan juuri nyt pielessä, tunnen ihan älytöntä huonoutta ja itseinhoa sen takia, etten pysty olemaan normaali ihminen. Normaalilla tarkoitan tänään sitä, etten ole normaalipainoinen.

Kyllä kai se järki joskus sanoo, että ei kai sillä painolla sitä ihmisarvoa mitata. Mutta kun muutenkin tuntuu, ettei ole paljoakaan, mistä voisi tuntea ylpeyttä ja ajatella itsestään hyvää. Niin tämän painon voi ihan lisätä listaan.

Ja ei sitä ihminen tällä tavalla laihdu, lihoo vaan. Tuntuu vaan, että minusta puuttuu aivan kaikki voima tehdä mitään asialle.

Tuskastuttaa. Viis noista kiloista, mihin mun asenne oikein on kadonnut?

Mikä ihme on pielessä, kun lihavuutta ei osata hoitaa? Onko lihavuusongelmaan syynä se, että lihavat vaan on niin toivottoman epäkelpoa ihmismateriaalia? Suurin osa väestöstä olisi jotenkin toivottoman laiskaa ja itsekuritonta porukkaa?

En vain jotenkin jaksa uskoa tähän ollenkaan. Tässä on pulma, jota en osaa ratkaista.

Töissä on helpompaa ja niin ollen kaikki muukin on helpompaa. Olen kotiin tullessa hyvällä tuulella ja jaksan tehdä elämään kuuluvia normaaleja asioita. Kotitöitä, liikkua. Eikä minua ala heti suututtaa ja ahdistaa kun mietin, että mitä hommia loppupäivänä olisi tehtävänä.

Kävin eilen jumpassa ja oli kyllä ihanaa. Mieli oli eilen illalla ihan uskomattoman rento, samoin kroppa.

Ruokarajoitukset kuitenkin ovat pieni miinus tässä hommassa. Toivottavasti tämä ihmeellinen vauvan ruokavalio loppuu pian. En ymmärrä, miten minä voin syödä terveellisesti, kun raakojen kasvisten syönti on kielletty. Ei kurkkua, tomaattia, porkkanaraastetta, retiisejä, salaattia...

Tähänkin on kuitenkin pakko sopeutua. Yrittää syödä mahdollisimman vähän kaikkea kummallista ja kypsentää niitä kasviksia itselleni tunnollisesti. Olen syönyt keittoja, laatikkoruokaa, wokkia ym. Mutta miten voikin kasvaa mieliteko jotain hedelmien syömistä kohtaan? Ei tee mieli suklaata, mutta haluaisin kyllä syödä vaikka omenan.

Tällä hyvällä mielellä on kuitenkin kiva mennä tätä viikkoa loppua kohti. Toivottavasti tämä kestää mahdollisimman pitkään.

Mutta kun sinne uimahalliin menee, niin huomaan, ettei siellä kukaan katsele. Tai katselee niin vaivihkaa, etten huomaa. Mikä tärkeintä, ei kuitenkaan kommentoi.

Sitäpaitsi, olen varma, että ikä alkaa tehdä tehtävänsä myös omaan kroppaan suhtautumisessa. Vedän tosin sen suhteen melkoista vuoristorataa itsevihasta kohtuulliseen tyytyväisyyteen, mutta aikaisemmin en koskaan tässä kunnossa ole voinut havaita pienintäkään hiventä tyytyväisyydestä.

Enkä tarkoita tyytyväisyydellä mitään sellaista, että ai että mä olen kaunis. Suhtautuminen on realistinen, mutta ajatusmaailman ennemminkin sellainen, että no, tällainen mä nyt vaan oon, mitäpä siitä.

Olen käynyt kahdesti vesijuoksemassa ja sitten vesijumppaamassa. Aion mennä vastakin.

Toinen asia, minkä olen voittanut uimahalliin menemisellä, on hirveä bakteerikammo. Olen aina inhonnut koko ajatusta. Olen edelleen varma siitä, että saan sieltä syyliä/jalkasilsan/jalkasienen, yök. Mutta olen voinut käydä siellä siitä huolimatta, en juurikaan ajattele asiaa siellä ollessani.

En ole hirveästi nyt saanut tuloksia aikaan, olkoon tuo 102 kiloa tuossa sivupalkissa, kunnes paino siitä jonnekin päin nytkähtää.

Lääkärin määräyksestä olen nyt toistaiseksi sellaisella ruokavaliolla, että raakaravinto on kielletty. Sen lisäksi pitää syödä keitettyä lihaa, ja vähän vain leipää. Aika haastavaksi menee tämä ruokailu, ja sen vuoksi taitaa olla tulossa vähän painonpudotustakin. Kahvikin on kielletty ja siitäkös se tuska sitten alkoikin.

Mutta näillä mennään, mieli on onneksi ihan kohtuullisen kirkas.