En voi mitään sille, että näköjään mielialan kanssa joudun kamppailemaan edelleen. Harmittaa ja sylettää niin vietävästi, koska kun pahin on takana, sitä toivoo, että jatko olisi pelkkää paranemisen poluilla tanssahtelua. Mutta eihän se tietenkään ole.
Liikkumisesta ja hyvästä olosta lähtee käyntiin positiivinen kehä, kuten lihomisesta ja huonosta olosta negatiivinen kehä. Tappelen tässä jatkuvasti saadakseni tuon ensimmäisen taas käyntiin.
Olen tunnistanut ainakin sen, että kun olen järkyttynyt ja vihainen, minussa herää hirveä halu syödä. Tunnen kuinka viha velloo sisuksissa ja fyysisesti aistin sen, että mätän ruokaa menemään kapinoidakseni. En vain tiedä, että mitä vastaan. Todella rakentava keino käsitellä negatiivisia tunteita... kai se on yksi itsetuhoisuuden muoto. Välillä kun syöminen kiihtyneessä mielentilassa saa ihan ahmimiskohtauksen piirteitä.
Toinen asia, mikä määrittää arkipäivää, on joku katastrofin odotus. Se tulee juurikin tuolta töistä. Elän jotenkin sellaisessa mielentilassa, että koko ajan tuntuu, että jotakin kammottavaa tulee tapahtumaan, tai paljastuu, että on tapahtunut, ja kaikki on minun syytäni. Tässä mielentilassa odotan maailmanloppua, eikä millään silloin ole oikeasti mitään väliä.
Kyllä taas koen olevani niin pimeä ja jossakin ulkoavaruudessa. Olen tuhansien valovuosien päässä siitä, millainen olin. En pelkästään laihempi, vaan myös tasapainoisempi, pirteämpi, optimistisempi, hauskempi. Nyt olen vain ahdistunut, kyyninen, hapan ja lihava.
Mutta toivon, että kyseessä on vain tilapäinen mielialan heilahdus. Uusi vuosi on alkanut ja kevättä kohti mennään. Vakaa aikomukseni on jälleen kesällä osallistua juoksutapahtumaan, ja jaksaa kiskoa viikon Lapin reissu läpi. Siinä sitä ihanaa kannustinta, ja siksi yritänkin työntää nämä ajatukset syrjään ja pyrkiä tosissani eteenpäin.
Kommentit