sunnuntai, 17. marraskuu 2013

Taas puoli vuotta hiljaisuutta

Heippa. Näissä tilanteissa ei kyllä todellakaan jaksa pitää huolta mistään, siis mistään.

Perheemme on nyt vähentynyt yhdellä karvaisella jäsenellä. Olen mielettömän surullinen karvakamuni menetyksestä. Loppukesä ja syksy on ollut todella surkeaa aikaa, tämä koirani menetys oli nyt vain tämä viimeinen käänne. Perheenjäsenet ovat sairastaneet vakavasti ja masennukseni nostelee jälleen kalmaisia kouriaan.

Mietin jo hetken, että otan tämän blogin täältä netistä pois, sillä en jaksa nyt päivittää. Avaan uudestaan sitten, kun olen noussut täältä pohjalta ja päässyt uudelleen painonpudotuksen tielle. Tällä hetkellä laihduttaminen on viimeinen asia mielessäni, vaikka en ole blogiani unohtanutkaan. Olen vain niin pohjattoman väsynyt, en jaksa päivittää ja se mitä tänne tulee kirjoitettua, on pelkkää matalamielistä ahdistuneisuutta. En suostu millään hyväksymään, enkä määrittelemään itseäni täksi kyyniseksi, kärttyisäksi ja itkuiseksi lihavuoreksi.

Kamppaillaan siis nyt tämän mielialan kanssa, läskit on vasta seuraavana vuorossa. Tulen päivittämään taas, kun vointi on parempi. Kiitos kun olette käyneet täällä lueskelemassa.

sunnuntai, 16. kesäkuu 2013

Kesä!

Ihanaa, ihanaa. Tosin, mä en tykkää ylenpalttisesta lämmöstä yhtään. Mutta silti, ulkona on ihana olla, oli kuuma tai vähemmän kuuma.

Varsi ei ole nyt keventynyt viime viikkoina. On ollut hiljaista täällä blogissakin, sillä olen ollut reissussa ja sen jälkeen taas painanut pää punaisena töitä. Ihan hullunmyllyä välillä tämä elämä. Lähinnä tosiaan olen käynyt käynyt kotona nukkumassa.

Elämä on valintoja, täytyy sanoa. Itse olen ammattini valinnut. Ei minulle kukaan kertonut, että tämä tällaista on, mutta silti, itsepä olen kuoppani kaivanut. Mieliala on silti ihan suhteellisen okei, kai tämä kesä on tuonut vähän nostetta muutenkin tähän hommaan.

Huomasin tuon uskomattoman ryhtiliikkeeni aikana, miten paljon paremmin jaksan, kun oikein pidän rotia syömisistä ja harrastan riittävän raskasta liikuntaa. Totean kyllä nyt viimeistään sen, että pelkkä kevyt jumppailu parikaan kertaa viikossa ei riitä minulle mitenkään, ei painonhallinnan, eikä mielialan kannalta. Tarvitsen kunnon menoa, jossa hengästyy, joutuu ponnistelemaan ja tulee hiki. Voi olla, että myöhemmin vähempikin taas riittää, mutta nyt pitää jaksaa itseään piiskata.

Alkaakohan sitä tykkäämään lämmöstä, kun on keveämpi? Kun ei enää hikoa "kumpareidensa" kanssa kuin pieni sika? Tosin siat ei hikoa, luin netistä.

Taistelu jatkuu, edelleen. Olen nyt vakuuttunut, että pystyn rakentamaan elämääni samat hyvät rutiinit, mitkä minulla oli ennen viimeisintä tuhoa. Ihanaa juhannuksen odotusta kaikille!

lauantai, 27. huhtikuu 2013

JEE!

No nyt pääsi vierähtämään kuukausi, etten käynyt kirjoittamassa. On ollut kuitenkin kevään myötä oikein hyvä fiilis. Olen juossut ja käynyt vähän nostelemassa puntteja. Ruokailut sujuu omalla painollaan.

Ja mikä parasta, tänään puntarille hypättyäni voin kertoa. Olen jälleen alle 100 kg! Uskomattoman hyvä fiilis!

Olen jojotellut koko kevään edes takaisin noin 101-105 kilon välillä. Se on ollut aika masentavaa toisinaan.

Nyt on kuitenkin ihanan hyvä fiilis, pääkoppakin tuntuu pelittävän ja mieliala pysyy korkealla. Olen kyllä kammottavan kiireinen edelleen, mutta suhtautumistapa lienee vähän muuttunut lisääntyvän valon myötä.

Huipputunnelmissa siis vappua kohti!

keskiviikko, 27. maaliskuu 2013

Kevätmietteitä

Heippa, yks viiden kilon jojo täällä kirjottelee.

Nimittäin olen tässä kuluvan vuoden aikana onnistunut parikin kertaa melkein pudottamaan viisi kiloa. Sitten olen mennyt viikonlopuksi esimerkiksi kylään kaverin luokse, siellä ollaan syöty ja juotu tosi juhlavasti. Tai käynyt jossain perhejuhlissa.

Siihen se viisi kiloa sitten on mennytkin, siis olen onnistunut painonlaskun kirimään käytännössä yhdessä viikonlopussa. Aikaisemmin osasin ajatella, että painonnousu tuollaisen jälkeen on tilapäistä. Mutta en ole siltikään onnistunut laihtumaan sillä tavalla, että tulos jotenkin pysyisi.

Nyt menen taas yläkäyrällä painon suhteen.

Väittävät, että stressi lihottaa. Onkohan totta? Luonnollisesti sitä aina etsii syytä muualta kuin itsestään, ja tässä yhteydessä täytyy sanoa, että toivotan mielelläni tervetuuleeksi syyn, joka ei olisi minussa itsessäni. Mutta karu totuus on se, että minun pitäisi pystyä  ponnistelemaan enemmän.

Ja ne paukut on vähän kateissa. On ollu oikeastaan alkuhuuman jälkeen koko ajan.

Mutta on silti jotain hyvääkin, välillä töissä on helpompaa. Silloin on heti helpompaa tämä muukin elämä.

Nykyisellään viikkooni kuuluu kaksi body balance- jumppaa, sekä yksi uinti/vesijuoksu. Mutta tiedostan senkin, että tuo on liian leppoisaa. Pitäisi treenata kovempaa, saada juoksu uudelleen käyntiin. Ei se itsessään laihduta, mutta kaikki ne ihanat kerrannaisvaikutukset mitä siitä seuraa. Olisi mahtavaa olla huippukunnossa.

Ehkä tästä kun kevät sulattaa tiet pysyvästi, saan askeleen taas rullaamaan. Olen katsellut sopivia juoksuohjelmia aina silloin tällöin. Minua pidättelee vaan vaikeus uskoa siihen, että pystyisin pysymään päätöksessäni treenata säännöllisesti. Voisin yrittää todistaa itselleni, että olen väärässä  :)

maanantai, 11. maaliskuu 2013

Ajattele positiivisesti?

Mun elämässä ei tapahdu nykyään oikein mitään jännittävää. Käyn töissä ja siinä on elämän pääasiallinen sisältö nykyään. Kaikki elämässä liikkuu työn ehdoilla.

Mutta tällaista kai se aikuiseksi kasvaminen sitten on.

Olen koittanut säännöllisesti käydä jumppaamassa. Juokseminen on pysynyt haaveena jo jonkin aikaa. Sairasteltuani muutaman kerran, ensin flunssaa ja siten mahaa, kaikki juoksuhommat on tökkinyt.

Haaveilen kovasti siitä, että olisin edes yhtä kevyt kuin pari vuotta takaperin. Kahdenkymmenen kilon lihominen kahdessa vuodessa on kyllä aika paljon... ja hemmetinmoinen työ siinä on sitä taas pudottaa. Ja työtä pitäis tosissaan alkaa tässä tekemään.

Joka tapauksessa paino sahaa ylös ja alas, enimmäkseen se menee ylöspäin. Elämässä tuntuu aivan kaikki olevan juuri nyt pielessä, tunnen ihan älytöntä huonoutta ja itseinhoa sen takia, etten pysty olemaan normaali ihminen. Normaalilla tarkoitan tänään sitä, etten ole normaalipainoinen.

Kyllä kai se järki joskus sanoo, että ei kai sillä painolla sitä ihmisarvoa mitata. Mutta kun muutenkin tuntuu, ettei ole paljoakaan, mistä voisi tuntea ylpeyttä ja ajatella itsestään hyvää. Niin tämän painon voi ihan lisätä listaan.

Ja ei sitä ihminen tällä tavalla laihdu, lihoo vaan. Tuntuu vaan, että minusta puuttuu aivan kaikki voima tehdä mitään asialle.

Tuskastuttaa. Viis noista kiloista, mihin mun asenne oikein on kadonnut?