Tätä puolta en ole itsestäni täällä vielä esiin tuonutkaan. Olen välillä vimmaisen kateellinen joillekin hoikkasille ystävilleni. Se on jotain rumaa ja mustaa, joka kuplii sisuksissa. Oikein ällöän itseäni joinakin hetkinä siitä, mitä oikein mietin. Kyse ei ole teoista, vaan siitä, että on pakko sitte keksiä, että missä olen parempi, ettei ota liikaa omalle egolle liikkua paremman näköisten ja ennen kaikkea laihempien ystieni seurassa. Rakastan ystäviäni, mutta kadehdin heiltä heidän vartaloitaan, ja upeita vaatteitaan jne… Ei sillä, että koskaan purkaisin ajatuksia mihinkään tekoihin. Marmatan vain mielessäni itselleni, että miksi ei voisi olla yhtä kaunis, yhtä hyvännäköinen, yhtä hauska, yhtä itsevarma…

Kuvitteleeko sitä, että laihtuminen on avain onneen?

Nyt sovimme joidenkin kauempana asuvien ystävien kanssa yhteisen viikonlopun loppukeväälle. Sain siitä jonkun hirmuisen motivaatiobuustin, että minähän näytän niille. Että minäkin voin olla… Mulla on tässä reilut 2 kk aikaa, ja siinä ajassa nyt ehtii jo jotain näkyvää saada aikaan. Eli on pakko näyttää niille. Taitaa olla aika sairasta. Odotan innolla että pääsen näkemään vanhoja ystäviä, ja kaipaan heitä. Silti haluaisin olla laihempi. En voi parempaa sanaa keksiä, kuin että “näytän niille”. Vaikka eihän se mitään muuta ole, kuin että haluan vimmaisesti saada huomiota ja kehuja… Olen ihan pimeä.

Mutta no, jospa tästä saisi voimaa, että tuo kateus purkautuisi tuohon motivaatioon ja sen yllä pysymiseen tässä parin kuukauden aikana. Että pääsisi esittelemään tuloksia kavereille…

Pakko siis lisätä loppuun, että kyllä mä olen ihan normaali ihminen, enkä suunnittele tekeväni rakkaille ystävilleni mitään pahaa. Ehkä se onkin parempi, että ajattelee vaan mielessään, että minähän näytän, että voin olla yhtä hyvä. Ja minähän voin!

Nyt takas sohvalle potemaan, jos sitä paranisi tällä viikolla, että saisi liikuntarutiinit takaisin käyntiin.