Tämä on ollut viimeiset pari vuotta erottamaton osa arkeani. Nimittäin tappava työstressi. Ehkä se liittyy siihen, että  vastuu on hirvittävän suuri ja siihen nähden olen kyllä vielä todella aloittelija. Tulokas. Tänään työpöydän ääressä taas mietin, että ei Herra paratkoon, miten mä tästä selviän. Josta ajatukseni lensikin siihen, että miten ihmeessä käy illalla suunnitellun lenkin. Miten ihmeessä tämän päälle jaksaisin ja haluaisin vielä lähteä lenkille.

Tulin kotiin, kytkin aivot pois päältä ja kaivelin lenkkikamat esiin. Ja lähdin lenkille. Itsensä voittaminen ei ole helppoa, mutta kun ei ajattele, niin se kävi helpommin. Mieleen tunki kaikenlaisia ajatuksia siitä, mitä muuta pitäis tehdä, mutta sitkeästi työnsin kaikki ajatukset pois päästä. Juoksu-kävely- yhdistelmällä mentiin sitten 35 minuuttia. Se oli jaksamiselleni suurin ja vähin mahdollinen. Jalat olivat tosi painavat ja hengästyn helposti, mutta meninpä silti.

Nyt on fiilis ihan järjettömän hyvä, kun on "urheillut". Syöminen on hyvin hallinnassa. Alkudraivi on kyllä todella kovana nyt, vaikka töissä koko ajan tuntuukin, että maailma kaatuu päälle. Voin kertoa, että viimeiset kaksi vuotta on tuntunut siltä. Ja monesti se tunne on saanut otteen täällä kotonakin.

Haluaisin silti, että aika kulkisi vähän nopeampaa. Silloin kilot putoaisi nopeampaa. Nyt kun aloin tähän hommaan uudelleen, niin aika on todellakin hidastunut. Vuorokauteen on tullut lisää tunteja. Aikaisemmin viikot vaan pyöri ja pyöri, selvisin päivästä toiseen juuri ja juuri. Kävin kotona nukkumassa ja olemassa pahalla päällä. Tällä hetkellä tuntuu, että olen pysähtynyt olemaan läsnä omassa kropassa, läsnä kotona ja omassa mielessä.

Olen kyllä kiitollinen silti tästä uudesta olemassaolon tunteesta. Usvassa on helppo hukata vuosia, tajuamatta, että aika kulkee, vaikka itse junnaa paikoillaan laput silmillä. Nyt on työn vastapainoksikin joku projekti, niin on muutakin tekemistä kuin odotella kesälomaa tai eläkeikää. Toivotaan, että tämä kantaa.

Periaatteessa siis kyllä nautin työstäni, olen kouluttautunut siihen pitkään ja hartaasti. Mutta riittämättömyyden tunne on siis jotakin niin lamaannuttavaa välillä, että en tiedä mihin hiekkaan pääni tunkisin selvitäkseni järjissäni. Onneksi sentään olen alkanut tajuta, että tilanteelle täytyy jotakin tehdä. Liikunta on myös rakentavampi vaihtoehto, kuin alkoholi.

Tämän kirjoituksen tarkoitus oli siis olla positiivinen. Nyt on siis tosi hyvä fiilis, lekotella juoksemisen tuomassa hyvässä olossa ja nautiskella sohvan pehmeydestä. Ja siitä, että edelleen voin kirjoitella tänne.