Tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on ihan päin persausta. On lähdettävä taas reissuun, ja mua kalvaa järkky koti-ikävä jo valmiiksi.Pelkkää itkun tuhrustamista ollut viimeiset pari tuntia.

Eilen söin taas kuin astetta isompi sika. Vaikka päivä alkoi ihan suhtellisen hyvin, iltaa kohti alamäki vain jyrkkeni. Söin kaksi lämmintä ruokaa, toisella en lainkaan kasviksia. Sen lisäksi söin vihreitä kuulia, jotka joku onneton meille tuliaisiksi kantoi, sitten tyhjensin koko talon tumman suklaan varastot. Jälkiruuaksi paistelin vielä ternimaidosta uunijuustoa, sitten olen puputellut leipää pitkin päivää. Ruokaa laittaessa joka toinen kädenliike tarkoitti sitä, että tein “laadunvarmistusta”, eli työnsin milloin mitäkin kitaani mussutettavaksi.

Jotenkin nyt toi pääsiäinen tais olla niin pitkä poikkeama, että menee hieman tuskien puolelle palata normaaliin rytmiin. Tajusin aivan selvästi eilen, että niitä vihreitä kuulia oli tarkoitus vain maistaa, tajusin miten järjetöntä mun toiminta on, enkä edes erityisemmin pidä niistä kuulista. Ja silti, söin ja söin. Sen pysäyttäminen ei jotenkin vain onnistunut. Viimein kun sain lopetettua niiden mänttäämisen, siinä oli vielä puoli pakettia jäljellä. Pyörin siinä ympärillä kuin kissa pistoksissa, ja välillä otin karkin käteeni, haistelin sitä ja melkein jo työnsin suuhuni. Sitten iski joku järki, ja työnsin sen takaisin pakettiin. Pari kertaa tämä toistui, kunnes otin paketin ja nakkasin sen niin korkealle ja syvälle kaapin uumeniin, etten ilman apuvälinettä sinne yletä. Ja se toimi… Niiden vihreiden kuulien osalta. Sitten se mänttääminen jatkui ruuanlaiton yhteydessä, ja sitten vielä senkin jälkeen kun laitoin tähteitä rasioihin ja kaappiin.

Uunijuustoa oli tarkoitus syödä vain yksi annos. Mutta eihän sekään siihen jäänyt. Nauroin itselleni, kun ripottelin makeutusainetta juuston päälle, että mitä pelleilyä tämä on. Olin vetänyt itseni jo niin ähkyyn, että paljon siinä enää pari lusikallista sokeria olisi painanut.

Eilisen kaltaisia päiviä ei ole sattunut pitkään aikaan. Siksipä se kai olikin niin järkyttävää. Pyörin kauheassa itseinhossa, mutta syömistä en osannut lopettaa. Ja kun olin vielä kipeä, kaappia ei voinut paeta lenkille. Tänään tämä tauti on antanut jo hyväsesti periksi.

Mutta no, tänään on ollut hyvä päivän alku. Miehen kanssa oli aikaa viettää laiska aamu, loikoillen ja jutellen ja hempeillen. Kaipa tämä lähteminen nyt siksi onkin niin vaikeaa. Mutta aamiaisen söin tasapainoisesti, ennen rattiin hyppäämistä voin syödä vielä normaalin lounaan, ja kaipa tämä tästä sitten helpommaksi muuttuu. Huomenna ajattelin tunkea bodybalance- jumppaan, otan rauhallisesti koska räkätauti on vasta ollut, ja nenä vieläkin vähän vuotaa. Mutta muuten on jo kaiken kaikkiaan ihan parempi olo. Omassa pienessä boxissani satojen kilometrien päässä on taas aikaa keskittyä pelkästään itseensä.

Ei tämä elämä tähän kaadu. Purkautuminen helpotti yllättävän paljon. Välillä pitää kompuroida ja sitten taas jatkaa