Kroppani kanssa olen päivä päivältä parempi ystävä. Mietin tuota pääsiäistä ennen kirjoittamaani hehkutusta, ja ajattelin, kuinka pitkän matkan olen tullut. Kuinka paljon on tapahtunut pelkästään pään sisällä, vyötäröstä riippumatta.

Minulle ei ole enää pitkään pitkään aikaan tullut niin tappavaa itseinhon tunnetta, kuin joskus. Mietin, että ennen mitä, mutta vaikea sanoa. Sairastuin vakavaan masennukseen 2007 ja siis tästä romahduksesta eteenpäin, luulisin. Sairastuminen muutti minua todella paljon. Lopulta hyvään suuntaan.

En usko, että ilman tuota täydellistä romahdusta olisi tullut koskaan mahdolliseksi alkaa muuttaa suhdetta itseensä, niin kuin olen nyt viimeisen parin vuoden ajan yrittänyt tehdä. Tässä omakuvan muutoksessa on yksi tärkeistä tekijöistä ollut se, että on voinut tulla sinuiksi oman kroppansa kanssa.

Vihasin ruumistani aikaisemmin. Inhosin lähes kaikkea itsessäni. Piehtaroin itsesäälissä harva se päivä. En kyllä voi tajuta, kuinka mies on jaksanut raahata minua perässään noiden aikojen läpi. Itkin karmeaa olemustani, mutta en kuitenkaan kyennyt tekemään asialle mitään. Olin liian lamaantunut, liian sulkeutunut, liian liisterissä ja väsynyt. Ja sitten söin, hemmottelin tuskaista olemustani ruualla, ja millaisella ruualla! Se aika elämässäni oli h-i-r-v-i-t-t-ä-v-ä-ä.

Uskon, että sairaus oli ollut taustalla jo todella pitkään. Nyt, kun olen toipunut lähes kokonaan, olen kuin eri ihminen. Poissa on itseviha, poissa on jatkuva alakulo ja aloitekyvyttömyys. Urheilen, ja nautin siitä. Ja rakastan ruumistani joka kerta enemmän, kun näen mihin se pystyy. Näen, mihin minä pystyn.

Enkä olisi pystynyt laihtumaan ilman pään sisällä tapahtunutta muutosta. Henkinen hyvinvointi oli välttämätön edellytys sille, että pääsin liikkeelle ja pystyin alkamaan pitämään huolta itsestäni. Ja nyt siitä on tullut itseään ruokkiva kehä. Kun hoidan itseäni, jaksan paremmin, ja kun jaksan paremmin, voin hoitaa itseäni kunnolla.

Ja uskon, ja toivon, että jokainen muukin ihminen pystyy samaan. Jos on elämä muuten terveellä pohjalla, elämäntapojen muutos tuo uskomattoman paljon lisää energiaa, hyvää oloa ja onnellisuutta.

Mutta sen sanon, että kyllähän se vaatii voimia ja sinnikkyyttä. Jos on muutenkin valmiiksi jo vaikeaa, ei se elämäntaparemontti välttämättä onnistu. Eikä siitä pitäisi ketään silloin syyllistää, tai yrittää vihjailla vaan ennemmin tarjota tukea. Sylettää välillä asenteet elämäntapojensa ja kilojensa kanssa kamppailevia kohtaan.

Niitä onnellisuushormonihöyryisiä liikuntahetkiä toivon aivan kaikille!