Tarkoitus oli oikeastaan jo eilen kirjoittaa joululomalla mieleen tulleista ajatuksista, mutta postaus uhkasi venyä kilometrin mittaiseksi, eikä kenelläkään olisi riittänyt aikaa eikä  jaksamista sen lukemiseen kokonaan.

Luin joululomalla Katariina Kyrölän ja Hannele Harjusen toimittaman Koolla on väliä!- kirjan. Kysymys ei ole mistään erotiikkaopuksesta kuitenkaan. Kirjassa käsitellään lihavuutta muusta kuin terveydellisestä näkökulmasta, kysymyksessä on yhteiskunnallisia kirjoitelmia ja tutkielmia lihavuudesta, ruumiin koosta...

Onnistuin ärsyyntymään kirjasta. Tarkoituksena on oletettavastikin ollut suvaitsevaisuuden ylistys lihavia kohtaan. Kuitenkaan kirjan artikkelit eivät onnistuneet suvaitsevaisuudessa, vaan kirja tuntui menevän klassisesti toiseen ääripäähän ja takaisin suvaitsemattomuuteen, eli osoittelemaan laihduttajia. Olemme kaikki kauneusteollisuuden aivopesemiä, ja siksi haluamme laihtua. Olen joskus kirjoittanut, että tunnen satunnaisesti olevani luokkapetturi, kun laihdutan vaikka pidän itseäni feministinä. Ehkä se johtui tästä sisäisestä syyllisyydestä, etten pitänyt kirjasta. Lienee kuitenkin yleisesti tunnettua, että sano aivopestylle, että sinut on aivopesty, niin ensiksi se suuttuu, eikä suinkaan iloitse vapautuksestaan.

En silti suostu uskomaan, ettei minulla voisi olla mitään omaehtoisia motiiveja laihduttamiselle. Kirjoittajat eivät selvästikään usko ikivanhoihin sanontoihin, jotka on keksitty jo kauan ennen televisiota ja shampoomainoksia. Terve sielu terveessä ruumiissa, tai ruumis on sielun temppeli. Ei vaikuta kirjan mukaan mahdolliselta, että laihduttamisella voitaisiin saavuttaa hyvinvointia, tasapainoa, tyytyväisyyttä itseensä...

Olen sairastanut masennuksen kaksi vuotta sitten. Olen voinut sekä psyykkisesti, että fyysisesti todella huonosti. Olen toipunut masennuksesta lääkityksen ja terapian avulla (enkä väitäkään, että pelkästään liikunnalla olisi voinut parantua). Loppuhuipennuksena toipumisessa on tämä kunto-laihdutus-terveelliset elämäntavat- yhdistelmä. Voin sanoa, että hyvästä kunnosta, liikkumisesta, sutjakoituvasta ruumiista ja hyvästä ruuasta irtoaa uskomaton määrä mielihyvää, joka pitää synkkyyttä loitolla. Ja sanon täydestä sydämestäni, etten usko alkuunkaan, että tällä olisi jotakin tekemistä kauneusihanteiden kanssa. Enkä tunne, ettei minua hyväksyttäisi rakkaimpieni keskuudessa, olin sitten millainen hyvänsä, joten siitäkään tässä ei ole kysymys. Kirkastettuna selityksistä siis, uskon siihen, että hyväkuntoinen, notkea ja kumartumista haittaavasta vatsasta vapautettu ruumis tuo minulle edelleen lisää hyvinvointia.

Meidän jokaisen mielikuva siitä, mikä on esteettistä, on sidoksissa kulttuuriin jossa elämme. Kauneusteollisuus voi vääristää käsitystä kauneudesta ja viedä sen tavoittelun äärimmäisyyksiin. Mutta useimmiten aikuinen ihminen tietää, milloin kauneuden tavoittelu on vielä tervettä. Koska se voi myös olla tervettä. Saan mielihyvää siitä, että näytän kauniilta. (Ei ainakaan feministin tulisi sanoa sitä, eikä ainakaan ääneen) Mutta niin se vain on, enkä usko, että siinä on mitään väärää. Tosin, se mielihyvä ei kyllä kanna pitkälle. Siksi tarvitsen laihtumisen motiiviksi ihan muuta, kuin halun täyttää normin.

Erikseen sitten on se totuus, että laihduttamiseen liitetään niin monia sellaisia toiveita, joita sillä ei voi oikeasti saavuttaa. Ei sitä satuprinssiä löydy pelkällä laihduttamisella, eikä huono parisuhde muutu hyväksi. Ei niistä omista sisäisistä kipupisteistään vapaudu kun kilot katoaa, itseinho ja -viha eivät mainittavasti vähene kilojen mukana, jos sitä henkistä työtä ei tee. Into laihduttamiseen lopahtaa helposti tällöin. Ja epäonnistuminen aiheuttaa pahaa mieltä. Ymmärrän, että tähän mielikuvateollisuuteen kirjoittajien oli tarkoitus kritiikkinsä kohdistaa. Ja olen siitä samaa mieltä.

Kirjassa ärsytti kaksi muutakin asiaa. Nimittäin ihmisen oman identiteettikokemuksen kyseenalaistaminen. Edellä mainitusta kauneusihanteiden aivopesusta johtuen, ihminen ei voi aidosti kokea, että omaan identiteettiin kuuluu hoikka ruumis. Hetkittäin vaikutti jopa siltä, että yhden artikkelin kirjoittaja uskoo, että feederismin uhrin (mielestäni tässä voi sanoa uhri, sillä nainen painoi yli 300 kiloa lihottamisen jälkeen) olevan vapaampi, kuin laihduttava tavallinen suomalainen nainen. Minuuteen kuuluu tietynlainen ruumiskokemus, eikä se ole kaikkina aikoina samanlainen, ja mielestäni kirjoittajat eivät voi ottaa asennetta, että he voivat ikäänkuin yläpuolelta sanoa, mikä on oikea kokemus ja mikä ei. (mielenkiintoista nähdä, millaiseksi oma minäkuvani lopulta muodostuu)

Se toinen kismittävä juttu oli se, että yhteiskuntatieteelliset tutkijat kyseenalaistavat lääketieteellisen tutkimuksen. Kysyn vain, että millä eväillä?

Kirjoituksessa lausutusta johtuen kirjoitan vielä, että minun mielestäni jokainen saa olla sen kokoinen ja näköinen kuin hyvältä tuntuu. Toivon siis vain hyvinvointia kaikille, eikä se jokaisella ole sidottu samoihin asioihin kuin minulla. Minä uskon voivani paremmin hyväkuntoisena ja hoikemmassa kropassa, joku toinen on tyytyväisempi lihaisemmassa ruumiissa. Eikä minun kokemukseni ole sen parempi, kuin toisenkaan, mutta ei kyllä myöskään huonompi. Ja tässä jälkimmäisessä kirjoittajat menivät metsään.

Tässä tarjoiltuna pitkä pätkä mielipiteitä, toivottavasti ette aivan uupuneet. Toisekseen, tekstin kirjoitti minun enemmistöni, jolla on vahvat mielipiteet ja pääasiassa näin ajattelen. Todellisuudessa olen useasti paljon horjuvampi, varsinkin minäkokemukseni suhteen. Tunnen monesti itseni rumaksi, läskini kammottavaksi, ahdistavaksi... Mutta se tunteiden vaihtelu on vain elämää.