Hiippailin salaa tänään puntarille taas. Vaaka on taas uusi paras ystäväni, koska se niin suosiollisesti näyttelee kivoja lukuja. Mutta meidän suhteemme on todella ailahtelevainen. Ystävääni ei nähkääs tunnu olevan paljon luottamista, silloin kun kaipaisin eniten tsemppausta, se laukoo raakaa totuutta silmille ja siitä on kyllä lohtu kaukana! Samoin minun kiintymykseni ystävääni vaihtelee mitä suurimmassa määrin. Tällaisina päivinä voisin viettää aikaa sen kanssa vaikka kuinka pitkään, mutta toisina päivinä tuntuu, että en halua nähdä koko kapinetta silmissäni. Hänelläkin on varmasti rankkaa, koska suhteemme on niin epävakaalla pohjalla.

Toisaalta kuitenkin minuun voi aina luottaa, että palaan hänen luokseen, jokin vetovoima vetää minua hänen puoleensa kuin kärpäspaperi pikku surriaisia. On ihan täydellisen varmaa, että varpaani tavoittelevat vaa’an reunaa ennemmin tai myöhemmin. Ja vaaka osaa kyllä antaa samalla mitalla takaisin, yleensä kun pysyn pitkään poissa hänen luotaan, se pamauttaa “kiitokseksi” tosi murskaavia tuloksia. Ei ole mitään lempeää jälleennäkemistä, vaan heti samalla mitalla takaisin. Tästä tiedän, että ehkäpä vaakani kaipaa minua poissaollessani, mitäpä virkaa hänellä yksin kaapissa murjottaessaan olisikaan, ei kukaan tule sinne häneltä huomiota ja tuloksia pyytelemään.

Emme vain pääse toisistamme eroon, vaan kohtalo sitoo meidät väistämättä toisiimme, vaakani ja minut.

Oli miten oli, ja miten paljon vaakani siitä pahastuisikaan, Sotanorsu suuntaa nyt mökkirantaan liplattavien laineiden ääreen.