Viikonloppu meni periaatteessa hienosti. Yksi asia tapahtui, mitä en osannut odottaa. Vieraat, jotka näköjään tuntevat minut paremmin, kuin osasin odottaa, yllättivät. Heillä oli mukanaan iso pala graavilohta. Olisin pyhimysmäisesti vain maistellut suklaata, karkkeja, kakkua, lähes mitä vain ja tyytynyt siihen. Mutta lohta en olisi kuvitellut joutuvani vastustamaan. Enkä sitten vastustanut. Mies ei niinkään perusta siitä lohesta, joten söin sitten hänenkin edestään. Ja nautin täysin siemauksin.

Olen tehnyt eilen ja tänään 10-tuntiset työpäivät ompelukoneen ääressä. Ja varmaan vielä toiset samanlaiset odotettavissa parin viikon kuluttua. Selkää meinaa särkeä ja samalla v-käyrä nousee, kun törmään projektissa koko ajan odottamattomiin vaikeuksiin. Mutta lopussa kiitos seisoo, pakko uskoa siihen. Paras palkinto on se, että lopputuotteen kantaja on tyytyväinen tulokseen. Parempi ollakin.

Ehdin silti tuossa äskettäin käydä sentään juoksemassa. Se tekee mielelle ihmeitä. Ompeluprojekti rassasi melko kovasti, mutta kyllä ne sinne tien varteen yleensä tuppaa jäämään nuo huolet. Sykemittari näyttää poskettomia kulutuslukemia, joten en voi kyllä uskoa oikein täysillä niihin. Tein kuitenkin tänään 75 minuutin pitkän lenkin matalalla sykkeellä. Nyt alkaa tuntua, että sykkeet ja olo alkaa vastata toisiaan. Kevyt rasitus tuntuu kevyeltä rasitukselta, kun aikaisemmin se oli hukassa, että tuntuuko se yhtään miltään.

Lenkillä sattui sydäntä täräyttävä juttu. Oli jo ihan pimeää kun lähdin. Olin jo aika lähellä kotia ja hyppelin hyvällä mielellä eteenpäin. Katselin lumisia puita ja pensaita, kun ne hämyssä on niin nättejä, kunnes yhtäkkiä näin näkökentän laidalla jotain omituista. Käännyin vilkaisemaan, ja siinä takavasemmalla lipui täsmälleen minun kanssa samalla tavalla pukeutunut hahmo, ääntäkään päästämättä! Sydän jätti parikin lyöntiä väliin, kun säikähdin niin järjettömästi. Heti hyppäsi mieleen ajatus siitä kauhuelokuvien ja -tarinoiden kaksoisolennosta, joka ilmestyy ihmiselle ennen kuolemaa. Ja kun se hahmo ei päästänyt ääntäkään liikkuessaan! Yhtäkkiä se juoksikin rinnalle, ja aloin kuulla lenkkarin narahdukset. Pehmeä lumi vaiensi äänet aika tehokkaasti. Helpotus oli niin suunnaton, että sanoin rinnallajuoksijalle, että säikähdin ihan helkkaristi. Siinä hekoteltiin vähän, ja sitten kaksoisolento juoksi matkoihinsa. Melko paljon nopeampaa kuin minä. Heh. Aika vilkas mielikuvitus meikäläisellä.

Huomenna on sitten punnitus. Huhhuh, se jännittää! Pudotusta on tulossa, olen lähes varma siitä. Ellei kehoni jotenkin mystisesti onnistu kerryttämään itseensä nestettä, ja sekään ei oikeastaan ole mitenkään mystistä tai tavatonta. Niin voi käydä. Ja toisekseen, kehossa on edelleen kauhea suolakuorma sen graavilohen viihtyessä edelleen elimistössä. Eli jätetään lopputuloksen arvuuttelu huomisaamuun.

Ehkä kohtaamiseni lohen kanssa oli jotain ramppikuumetta, sillä vaaka näytti tosi alhaisia lukuja jo perjantaina. En ollut valmistautunut lainkaan siihen. Sitten lauantai-iltana ratkesi, ja söin kasoittain ruisleipää sen lohen alla. On sekin ihmeellistä, oikeasti halusin syödä vain sitä lohta, mutta se tuntui jotenkin tosi sopimattomalta. Pakko oli sinne alle laittaa sitä ruisleipää, että sitä olisi ollut säädyllistä syödä. Ja se on ihan typerää.

Mutta nyt suihkuun ja iltapalalle, huomenna taas paiskitaan töitä!