Matkustin muutamaksi viikoksi miehen luokse kesälomaa viettämään. Mietin ankarasti, kuinka pääsen kämpiltä asemalle ison, kirjoja ja kannettavan sisältävän putkikassini kanssa, matkaa on kolme kilometriä. (ei voi muuten olla totta, kun olen aina kerännyt sympatiapisteitä väittämällä käveleväni sateessa asemalta kämpille neljä-viisi kilometriä... heh. Yleensä siis kävelen, kun ei ole paljon tavaroita) Pyörää en viitsinyt ottaa, se lojuisi asemalla niin kauan, että sekin joutuisi pitkäkyntisille. Taksilla päätin jo mennä, mutta tosiasiassa taksimatka on pidempi, kilometreissä, ja sitten aloin ajatella lompakkoa.

Kävelin sitten. Ja kannoin sitä kassia hartialla. Nyt hartiat näyttää siltä, kuin olisin ollut jossakin perverssissä kidutuslaitteessa roikkumassa, sillä ovat aivan hiertyneet ja mustelmilla. Ei tuohon kolmeen kilometriin silti mennyt kuin 25 minuuttia. Ehdin hyvin asemaravintolasta hakea kahvin ja lehden. Olin oikein ylpeä itsestäni, sillä pääsin nopeampaa kuin mitä joskus olen juossut...

Mietin siinä kävelymatkan loppupuolella, että hyvänen aika, miten tämä voikin tuntua näin helpolta. Tulin siihen lopputulokseen, että kannattaa kuntoilla, arkielämäkin sujuu paljon helpommin.

Tänä aamuna sitten punnitsin ihan mielenkiinnosta tuon kassin. Se painoi 12 kiloa, ja se kilomäärä tuntui kädessä ihan uskomattoman painavalta. Mä olen joskus painanut enemmän ilman kassia, kuin nyt kassin kanssa. Se tuntuu todella ihmeelliseltä. Elimistö on taatusti ollut koetuksella. Samoin jalat, ei ihme jos on ollut kaikkia kolotuksia lonkissa ja selässä. En ole vieläkään mikään keijukainen, mutta kyllä voin sanoa, että paljon helpompaa on kulkea ilman noita ylimääräisiä kiloja. Tosin, eihän ne ole painaneet vain yhtä hartiaa, vaan ovat olleet tasaisesti kropassa. Mutta ovat siltikin olleet.

Tosin, ei mulla mikään loma ala. Gradua on kirjoitettava. Yritän saada sen ennen heinäkuuta palautettua ekoja kommentteja varten. Melko kunnianhimoinen tavoite, mutta toteutettavissa. Pääsisin sitten itsekin nauttimaan vähän kesästä. Ihan vain pari päivää, sitten alkaa vihonviimeiseen tenttiin luku.

Juhannuksesta tulee mielenkiintoinen. Meille on tulossa talo täyteen porukkaa, mikä on todella ihmeellistä. Olen jo niin tottunut siihen, että omissa oloissaan vietetään jussi. Mutta pääsenpä toteuttamaan mestarikokki-ehtoisa emäntä - luonnettani oikein olan takaa, olen jo suunnitellut menuakin melko tarkkaan. Ja näissä juhlissa ei säästellä kaloreita, vaikka kasvisvoittoinen menu onkin tiedossa!

va-va-vaa... Aina, siis noin parinkymmenen minuutin välein, kun kirjoitan, ajatukset karkaa tulevaan vaellusreissuun. Me ollaan menossa tänne. Kun ensimmäisen kerran näin kuvia kanjonista, olin aivan puulla päähän lyöty, ei Suomessa ole tuollaista. Pakko käydä tarkastamassa siis, elokuussa, että onko sitä.

Nyt ajatukset takaisin arkeen. Kuten pyykkäämiseen ja asioiden hoiteluun puhelimessa, mitä muuten inhoan vietävästi.