Ote päivästäni:

Herään 12.45. Huomaan, että eilisiltaiset märät pyykit unohtui koppaan. Menen keittiöön ja keitän kahvia, ja huokaan, kun en löydä puhdasta kuppia. Tiskaan yhden lautasen, josta syön muroja. Syödessäni katselen ahdistuneesti tiskivuorta. Otan kahvia ja avaan tietokoneen. Kerään illalla sinne tänne heittelemäni lenkkivaatteet paikoilleen sillä aikaa kun kone aukeaa. Istun koneelle ja juon kahvia samalla, kun luen sähköpostit ja uutiset. Muistan, että pyykit pitäisi ripustaa ja tiskit tiskata. Huokailen. 13.30 olen lukenut uutiset, haen lisää kahvia. Avaan tutkimustiedostot, mutta en jaksa keskittyä. Käyn katselemassa pyykki- ja tiskivuoria. Ajattelen, että olisipa kiva käydä katsomassa, mitä blogimaailmassa tapahtuu…

Ja tässä olen. En haluaisi tehdä kotitöitä, enkä jaksaisi nyt kirjoittaa tutkimustanikaan. Molemmat on silti pakollisia.

Olen yksi niistä ihmisistä, joihin pimeys vaikuttaa. Siksi olen nukkunut taas 13 tunnin yöunet. En vain pärjää vähemmällä tähän vuodenaikaan. Teen kaikenlaista pitääkseni alakulon loitolla. Liikunta tuntuu toimivan parhaiten, kynttilöiden polttaminen, joulukorttien askartelu, musiikin kuuntelu auttavat myös. Sinnittelen, ja samalla yritän tehdä tuota tutkimusta. Kotityöt ovat kärsineet nyt kaikista eniten, kun huomiota ei millään riitä kaikille.

Ehkä olikin järkevää löysätä vähän noista laihdutustuskista. Tunsin jatkuvasti syyllisyyttä, vaikka en mitään tehnytkään, enkä saanut aikaan. Takaraivossa takoi koko ajan, että pitäisi mennä salille, nyt ei voi syödä sitä eikä tätä, et sitten mennyt tänäänkään lenkille, olet aika surkea… Nyt kun antoi periksi siitä rutiinien ylläpidosta hampaat irvessä, on mennyt paljon paremmin. Lisäksi, painoa on lähtenyt kilo tässä kuluneen viikon aikana. Vaikka olen liikkunut sen minkä huvittaa ja syönyt sen kummemmin tuskittelematta. En tosin kirjaa tuota ylös, koska punnituspäivä on vasta viikon kuluttua maanantaina. Mutta miksi ikinä piti mennä unohtamaankaan rentous?