Ensinnäkin, kuntosalille menoa edelsi jo melkoinen tuskanhiki ja käsien vapina. Katselin koneelta vinkkiä, kuinka liikkeet suoritetaan oikein, tietenkin jotta osaisin tehdä, mutta myös, etten näyttäisi niin järjettömän hölmöltä sekoillessani siellä salilla. Harjoittelinkin joitakin liikkeitä täällä.

Keräilin kamat kassiin ja pusertauduin ovesta ulos. Kävelin sen muutaman sadan metrin matkan salille, ja löysin kuin löysinkin sinne. Huokaisin todella syvään helpotuksesta, kun havaitsin, ettei paikalla ollut ketään muita. Saisinpahan rauhassa ottaa tuntumaa laitteisiin. Koko ajan kyllä vilkuilin sydän kurkussa ovelle, että milloin sieltä joku ryykää sisään. Kaksi ensimmäistä kierrosta menikin ihan hyvin, naureskelin itselleni katsellesani peilistä suoritustani. Näytin todella hölmöltä. Tai siis tunsin itseni todella hölmöksi. Tunsin, että treeni vaikuttaa ja hiki puski pintaan. Alkoi olla ihan kivaakin itseasiassa.

Sitten joku työnsi avaimen salin oven lukkoon ja puuh. Halvaannuin. Ovesta asteli sisään toinen treenaaja. Tein jännityksestä vapisten viimeiset hauiskäännöt siltä kierrokselta. Mietin hetken, että mitä oikein teen. Olin tosi ahdistunut, ja päätin, että ajan hetken kuntopyörällä ja livistän matkoihini. Jätin treenin kesken, kun en kestänyt olla siinä pienessä salissa hölmöilemässä. Luikin salilta tieheni niin pian kuin vain saattoi näyttää, etten ole karkuun lähdössä, vaikka olinkin.

Tulin kotiin ja pulssi alkoi rauhoittua. Täytin pari pulloa vedellä ja etsin harjanvarren. Näiden vehkeiden avulla tein treenin kotona loppuun. Painojahan minulla tangossakaan ei vielä luonnollisestikaan ollut. Eli pystyin aivan hyvin tekemään treenin kotonakin. Kuntosalille haikailen juuri sen takia, että siellä tulee todella treenattua ja kehittymisen mahdollisuudet on paljon paremmat.

Nyt ihmettelen, että mikä riivattu minuun iski siellä salilla. En yleensä ole kovin ujo tai pelokas uusissakaan tilanteissa. Mutta kuntosali on sellaista territoriota, jolla en ole aikaisemmin hirveästi liikkunut. Kuntosali on hyvännäköisten ihmisten maaperää. Sellaista, jolla osaamattomat läskiperseet on kutsumattomia tunkeilijoita. Kaiketi kiitän taas muistojani koulusta, että tuollainen tilanne saa minut paniikkiin. “Palautetta” on jaeltu surutta, niin liikuntatunneilla, kuin muuallakin.

En kylläkään usko siihen, että ihmisen menneisyys poistaa valinnan mahdollisuudet. Tajuan päivänselvästi, millainen pölvästi eilen olin. Ei se treenaaja olisi minulle mitään tehnyt, ei varmasti tilanteessa, jossa on vain kaksi ihmistä, minä ja hän, hänellä ole mitään syytä alkaa minulle aukomaan päätään. Ja vaikka sali olisi ollut täynnäänkin porukkaa, niin silloin minuun olisi kiinnitetty vielä vähemmän huomiota. Olisin siis voinut aivan hyvin jatkaa, mutta en pärjännyt itselleni.

Reaktioni oli kyllä ihan täysin omien ennakkoluulojeni syytä. Seuraavalla kerralla lupaan olla järkevämpi. Jos säikähdän, annan itseni rauhoittua. Ja treenaan loppuun asti. Minulla on ihan yhtäläinen oikeus olla siellä, olen maksuni maksanut ja muutahan kuntosalille ei tarvitakaan. Ei sillä, että kukaan, varsinkaan se onneton sielu, joka eilen vain sattui paikalle, olisi minua yrittänyt sieltä häätää. Nämä kummitukset ovat täysin minun oman pääni sisällä.