Olen ollut tämän viikon himoliikkuja. Olen himmaillut endorfiinipöllyssä sitten joka päivä. Ja asiatki näyttäytyy kaikki jotenkin niin erilaisina. Mää oon ollut, pyhät pyssyt sentään, onnellinen! En ikinä uskonut masennuksen kourissa, että liikunnalla oikeasti voisi olla jotain vaikutusta mihinkään. Lähinnä teki vihaiseksi se, että mulle sanottiin että liiku ja ajattele positiivisesti. Enkä mä usko, että se mikään ihmeparannus masennukseeni olis ollut, mutta nyt mä uskon, että liikunta oikeasti vaikuttaa mielialaan.

Tänään kävin kävellen kauppareissun, kävelyä tuli siis reipas tunti, ja nyt illalla kävin bodybalancessa (pilates-jooga- hässäkkä). Eilen pilates, ja maanantaina reisi-vatsa-peppu- kiinteytysjumppa. Vähän tuli jo epäilyksiä, että meneekö överiksi. Mutta en tiedä. Tuntuu niin hyvältä! Ja olen jo puolisen vuotta juoksennellut noissa erilaisissa jumpissa, että alan kaivatakin varmaan jo muutenkin sitä määrän lisäämistä. Pitäisi vaan jostain alkaa saada jotain ohjausta, että mitä kannattais tehdä ettei menis pelkäksi sinne tänne säntäilyksi jossa ei ole päätä eikä häntää.

Olen siis ihan koukussa. Huomenna sentään ajattelin pitää lepopäivän, jos vain suinkin maltan. Nytkin on sellainen olo, että vois ihan lähtee ja pyrähtää pienen juoksulenkin. Mutta metsään menee, jos liikaa yrittää.

Paino ei ole tällä viikolla tippunut. Eikä siis viime viikollakaan. Mitään ei ole tapahtunut koko viikolla, viisari kököttää tasan 95Kg:ssa.

Olen investoinut uusiin treenikamppeisiin. Löysin tänään ihan järjettömän hienon jumppapaidan järjettömän edullisesti. Ja ostin viime viikonloppuna reissusta jumppahousut, mustaa paksua trikoota ja siinä on sellaset kevyesti resoritetut lahkeensuut, ettei liehu minne sattuu. Yhteensä nämä ostokset on maksanu 22 euroo. Tämä oli minun palkinto 5 kg:n pudottamisesta. Hyvä minä!

Tänään uusissa kamppeissa sitten peilasin itseäni jumppasalissa ehkä vähä liikaaki. Mutta olin nii onnellinen siitä, että pystyn huomaamaan muutoksen jo itsekin. Kunhan vaan se viisari vähä heilahtas alaspäin niin elämä olis täydellistä.

Viikonloppuna matkustan äidin lihapatojen ääreen. Saas nähdä miten käypi. Reissu kestää neljä päivää, joten ihan hurlumheiksi ei voi mennä. Ajattelin, että elämistä voisi helpottaa, jos kertoisi, että on tekemässä elämäntapamuutosta, ja kaipais nyt tukea vanhemmiltakin. Isä ainakin on mielissään, uskon kyllä että myös äiti. Mutta silti, kuten olen aiemminkin kirjoittanut, häpeilen myöntää että laihdutan. Ja anoppi… sielläkin on käytävä, ja voi olla kyllä melko vaikea pala se. Mutta anopilla käynti voidaan kai pitää erikoistilanteena, siellä menee ehkä enintään päivä.

Tämä sähköjänis nyt menee suihkuun, ja yrittää rauhoittua nukkumaan menoa varten.

P.s. Sain työpaikan!! *heittää kärrynpyöriä*